Kävelen keskustassa, astun rullaportaisiin ja samalla huomaan, että toisilla ylöspäin menevillä liukuportailla pikkulapsi aloittaa känkkäränkkä fiiliksen, koska ei kuulemani perusteella saa jotain lelua. Ajattelen heti, että nyt hänen isä varmasti rupeaa huutamaan, mutta yllätykseksi hän ei alkanut huutaa vaan selitti lapselle tyynesti tilanteen, mutta lapsi ei ymmärtänyt asiaa, joten isä päätti vain hiljaa kääntyä ja kävellä pois, lapsi yritti vielä huutaa siinä, mutta kun huomas, että siitä ei ole apua niin päätti hiljentyä, nousta ylös ja juosta isänsä perää. Näen tapahtumassa itseni pienenä ja tulee pieni Déjà-vu tunne.
Monesti olen toivonut, että kun olin pieni lapsi niin minua oltaisiin kohdeltu noin niinkuin tuon kyseisen lapsen isä teki, mutta ei..minua kohdeltiin ihan eri tavalla. Minulle huudettii ja karjuttii, mutta ei ikinä selitetty asioita ja se nyt jälkeenpäin harmittaa. Toisaalta se herätti minut ja toi maan päälle takaisin, tajusin, että aina ei saa mitä haluaa. Vanhemmaks ku oon kasvanu niin oon tajunnu, että ehkä ihan hyvä vaan, että pienenä lapsena en saanut kaikkea mitä halusin, koska nyt minun on helpompi elää, koska pystyn nauttimaan pienistä asoista joista toiset eivät edes heilahda. Yksinkertainen sana KIITOS saa minut hyvälle tuulelle kun taas toisille se ei merkkaa paskaakaan. Monesti näkee nuoria jotka valittaa esim. siitä mikä puhelin niillä on. VITTU kaikil muil on Iphone ja mul on tää paska Nokia. En ole ikinä ymmärtänyt tuota. Miksi ei vaan voi nautti siitä mitä sinulla on? Olen vahvasti sitä mieltä, että pitää nauttia pienistäkin asoista ja siitä mitä sinulla on eikä aina vaan haluta jotain lisää. Mietin myös, että pysähtyvätköhän ihmiset ikinä nauttimaan siitä mitä niillä on jo. Tunnen hyvin vähän ihmisiä, jotka oikeasti ja aidosti osaavat nauttia pienistä asioista. Moni ei myös varmaan ymmärrä tätä mun ajatusmaailmaa, mutta mun on siitä helppo puhua, koska koko mun elämä on ollut pienistä asioista nauttimista. En vanhemmilta ole ikinä mitään pyytänyt/saanut, koska kaikki mitä minulla on nyt on jotenkin pitänyt ansaita tai tehdä töitä sen eteen. Harmittaa vaan niiden puolesta jotka heräävät todellisuuteen vasta kun kotoa lähtevät. Samalla mietin, että harmittaakohan tälläisiä ihmisiä jotka saavat tavaroita silleen *naps* niin niiden tavaroiden menettäminen? Vai onko se heille yks hailee, koska saavat tilalle kuitenkin uuden. Huoh....
Äh... Tuntu väärält saarnata tänne, mutta jonnekkin tämänkin piti purkaa. Itselleni kuuluu oikeen hyvää ja en voisi olla yhtään onnellisempi kun olen nytten, koska kaikki rullaa elämässäni omalla tahdilla ja hyvällä sellasella. Tosin selkään on sattunut viimeisten päivien aika, mutta niistä on nautittu täysillä ja otettu ilo irti jokaisesta asiasta, jopa kaikkein ehkä pienimmästä ja huomaamattomasta asiasta nimeltään hymy. Ei ole mitään parempaa iloinen ihminen, koska siitä ilo leviää toisiin. Itsellä alkaa uusi kouluviikko niinkuin joka viikolopun jälkeen (oh really?) ja tästä tulee varmasti hyvä viikko. Toivotan kaikille nyt hyvää alkavaa viikkoa!
Santerilta hyvät yöt ja Im out.
Ps. Anteeksi kun ei kuvia ollut oikeen minkäänlaisia laitettavaksi, koska on ollut aivan karsee sää niin ei ole pystynyt mennä ulos kuvaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti